Kirjat

Kekkosen adjutantin karjahdus

Kirjat | Turun Sanomat 6.8.2012 03:30 |

• Esa Seppänen: Myyteille kyytiä. Helsinki kirjat. Porvoo. 2012. 280 s.

Historiankirjoituksen pohjalla on usein narratiivi – kertomus ja tietysti myös kertoja.

Kertojan kertomus on ennen kaikkea ikivanha tapa siirtää tietoa seuraavalle sukupolvelle ja samalla viedä eteenpäin niitä kulttuurisia ”meemejä”, joita vanhemmat ihmiset ovat tuskallisesti, joskus kantapään kautta, oppineet.

Venäjän kaupan, kulttuurin ja tutkimuksen alalta näitä narratiiveja on opittu yleensä lounaspöydissä, Tolstoin ravintolavaunussa tai illanistujaisissa. Jokainen sukupolvi on liittänyt näihin narratiiveihin omia kokemuksiaan. Toisaalta kertomus ei ole ainoastaan informaationsiirtoa, vaan sillä on myös vahva sosiaalinen funktio; se on kuin liima joka yhdistää eri sukupolvet toistensa kanssa. Narratiivit voivat kuolla pois tai hävitä.

Samoin jokaisen sukupolven on etsittävä nämä kokemukset yhä uudelleen ja uudelleen. Kokemuksista on maksettava raskas hinta tai sitten viisas löytää ne aivan ilmaiseksi kuuntelemalla edellisten sukupolvien kertomaa.

Seppänen – suuri kertoja

Esa Seppäsen Myyteille kyytiä on tällainen arvokas kulttuurihistoriallinen mimesis – muisto, jolla on myös käytännöllistä merkitystä niille, jotka haluavat tutkia Venäjää, tehdä sen kanssa kauppaa tai harjoittaa kulttuuria. Kirjoittaja on monipuolinen seniorivaikuttaja (s. 1933 Helsinki), everstiluutnantti evp ja valtiotieteiden tohtori. Hän on toiminut esimerkiksi muun muassa presidentti Urho Kekkosen adjutanttina.

Tämän lisäksi Seppänen on toiminut myös liike-elämän palveluksessa – Wärtsilässä, Rauma-Repolassa ja Finnstroin palveluksessa. Hänestä tuli myös legendaarinen Suomen Moskovan ”ex-pattien” tuntema yhdysmies 1990-luvun poliittisissa myrskyissä.

Myyteille kyytiä on itse asiassa kaikkien hänen edellisten kirjojensa yhteenveto ja samalla myös ohjelmallinen hätähuuto Suomen ontuvan Venäjä-tuntemuksen puolesta. Seppäsen suuri kertomus vie lukijansa Moskovan kauppamiesten sitkeisiin neuvotteluihin, Kekkosen mukana idänkaupan kiemuroiden taakse ja sitten myös nykyiseen Venäjä-keskusteluun.

Seppäsen kirja on hienosti kirjoitettu. Hän on armoitettu Venäjän kertoja, jonka kyydissä myytit rapisevat ja asiat demystifioituvat. Seppänen myös muistuttaa siitä, että maailma ei ole tehty eilen vaan näitä samoja asioita on käyty Suomessa lävitse jo paljon ennen kenraali Makarovin vierailua.

Kirjoittajan forte on juuri siinä, että hän voi sanoa käyneensä nämä asiat lävitse ennenkin eikä hänen analyysissään tuoksahda sosiologian ulkokohtaisuus ja teoriakeikaroinnin imelyys. Seppäsellä on tietysti myös oma poliittinen agendansa ja oma sanomansa, jota hän haluaisi käsitellä julkisesti.

Luotiinko maailma eilen?

Suomalaisessa yhteiskunnassa ei juuri tällä hetkellä näytä olevan tilausta sille, että muisteltaisiin tai opittaisiin lähihistoriasta. Päättäjiemme untuvaisuus ja surkuteltava naiivius korreloi historianhalveksunnan kanssa väkevästi ja luo tilanteen, jossa joudumme keksimään pyörää yhä uudelleen ja havahtumaan siihen, että meilläpäs on iso naapuri idässä. Seppänen toimii tässä kohdassa loistavana unilukkarina ja herättelijänä.

Hänen tärkein sanomansa siitä, että ottaisimme Venäjän vakavasti ja panostaisimme siihen todella, kaikuu tässä nykyisessä tilanteessa kauas media- ja blogijulkisuuden päivänpaisteen ohitse. Nyt ei ole seksikästä ajatella Kekkosta tai sitä, että Venäjän kanssa pitäisi todella nähdä vaivaa.

Seppäsen kuningasajatus erityisesti Venäjä-keskuksen perustamisesta ei kuullosta hullummalta idealta. Sen ei pitäisi olla minkään poliittisen kuppikunnan tai lahkon kotipaikka vaan aidosti monitieteinen, tutkimuksen ja keskustelun ahjo. Se ei saisi olla parokiaalinen ja taatusti kulmikas jälkikarelianismin tukikohta kuten entinen Joensuun yliopisto tai sisäänpäin lämpiävän sosiologian kotikolo kuten Aleksanteri-instituutti.

Seppäsen mukaan tällainen monitieteinen, todella koordinoiva ja hyödyllinen tutkimuskeskus meiltä vielä puuttuu. Venäjä on liian suuri asia annettavaksi diletanttien haltuun.

Seppänen argumentoi ja vierittää meille suuren kiven, jota hän kutsuu pyörittämään. Hänen kertomuksensa Venäjästä viehättää ja samalla laittaa ajattelemaan sitä, että todella – Suomipas on ollut ennenkin Venäjän naapuri. Ja aina on selvitty…

ARTO LUUKKANEN