Kirjat

Maallinen ja taivaallinen kaupunki

Kirjat | Turun Sanomat 26.6.2012 03:30 |

•  Simon Sebag Montefiore: Jerusalem, kaupungin elämäkerta. Suom. Otto Lappalainen. WSOY 2012. 674 s.

Moderni länsimainen ihminen on tottunut analysoimaan historiaa lähinnä talouden kautta. Sieltä löytyvät esimerkiksi sotien taustat. Uskontoja pidetään etualasyinä, jotka selittävät vain kriisejä edeltäviä välittömiä tapahtumia.

Englantilaisen historioitsijan ja romaanikirjailijan Simon Sebag Montefioren tiiliskiiviteos Jerusalem onkin sen vuoksi hämmentävä lukukokemus. Kaupungin elämäkerraksi luonnehditun teoksen kivikkoinen ja karu päähenkilö on aina sijainnut sangen etäällä Välimeren rannikon kauppareiteistä. Sen taloudellinen merkitys on ollut korkeintaan marginaalinen.

Silti sen omistuksesta on kamppailtu vuosituhansia. Ja monesti takana on ollut silkka uskonnollinen hurmos.

Montefiore kirjoittaa, että ”Jerusalem on ollut 1 000 vuoden ajan pelkästään juutalainen, noin 400 vuoden ajan kristitty, 1 300 vuotta islamilainen eikä yksikään noista kolmesta uskonnosta ole saanut Jerusalemia ilman miekkaa, heittokonetta tai haupitsia”.

Väkivaltaa tarvittiin, kun kuningas Daavid valtasi jebusilaisilta Siionin linnoituksen, Nebukadressar hävitti Jerusalemin temppelin tai Tituksen roomalaiset tuhosivat koko kaupungin ja tekivät sen raunioille Aelia Capitolinan. Kun Euroopasta saapuneet ristiritarit vuonna 1099 ”vapauttivat” Pyhän Haudan kaupungin, muslimeilta ja juutalaisilta leikattiin raajat ja pää irti ruumiista. Vauvojen päät murskattiin muureja vasten.

Ja sotimalla nykyinenkin Israel ja Jerusalem ovat saaneet muotonsa.

Englanti edisti Jeesuksen tuloa

Montefioren Jerusalem ikään kuin leijailee vuosituhansien ajan jossakin järjellä tajuttavan arkitodellisuuden yläpuolella. Kirjoittaja kuvaa kaupunkia yhden Jumalan asumukseksi, kahden kansan pääkaupungiksi, kolmen uskonnon temppeliksi ja ainoaksi kaupungiksi, joka uskonnolliselta kantilta katsottuna on sekä taivaassa että maan päällä.

Kaupungin tarina on täynnä kertomuksia uskonnollisista ihmeistä. Lieneekin vaikea tehdä jakosopimuksia kaduista, joilla ovat astelleet Abraham, Daavid, Jeesus ja Muhammed.

Moderni länsimaalainen saattaa hymähdellä tuollaiselle maailmankuvalle. Montefioren romaanista paljastuu kuitenkin se, miten eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset jakoivat pitkään aivan samanlaisen Jerusalem-käsityksen kuin Lähi-idän ihmiset.

Vuonna 1839 Britannia lähetti varakonsuli William Turner Youngin Jerusalemiin käännyttämään juutalaisia ja jouduttamaan siten Jeesuksen toista tulemista. Viisi vuotta myöhemmin Yhdysvaltain Syyrian ja Jerusalemin pääkonsuliksi nimettiin Warder Cresson, joka oli vakuuttunut Kristuksen toisesta tulemisesta vuonna 1847.

Montefiore tuo Jerusalemin tukevasti maan pinnalle vasta 1900-luvulla, jolloin siitä tulee nappula suurvaltapolitiikan sangen kyyniseen peliin.

Montefioren oman suvun vaiheet liittyvät Jerusalemin juutalaisyhteisöön. Teos ei silti ole mikään juutalaisuuden puolustuspuhe. Kirjoittaja harmittelee, miten Itä-Jerusalemin ja juutalaisten pyhien paikkojen valloitus vuoden 1967 kuuden päivän sodassa oli omiaan muuttamaan maallista ja modernia Israelia juutalaisen uskontovaltion suuntaan.

Parempaa lukupakettia Jerusalemin poliittisista vaiheista tai uskonnollisista kuvioista on vaikea löytää. Välillä historia äityy niin hullunkuriseksi, että tarinoille pitää nauraa: kuten sille, miten smyrnalaista Sabbatai Zeviä pidettiin 1600-luvulla Messiaana, kunnes tämä pakon edessä käänsi takkinsa ja muuttui muslimiksi.

Tapahtumien yksityiskohtaisen kuvauksen hintana on kerronnan tietty raskaus. Eikä tavallisen jerusalemilaisen arki juurikaan pullahda pinnalle.

JARI HEINO