Kirjat

Yhteiskunnan maton alla

Kirjat | Turun Sanomat 26.6.2012 03:30 |

• Delphine de Vigan: No ja minä. Suomentanut Kira Poutanen. WSOY 2012. 233 s.

Ranskalaisen Delphine de Viganin No ja minä on siinä mielessä nykyaikana harvinaislaatuinen teos, että se yhdistää samojen kansien sisään palasia perinteisestä, päähenkilön kasvuun keskittyvästä nuortenkirjasta sekä yhteiskunnallisesti tiedostavasta kirjallisuudesta.

Lopputulos on kieltämättä mielenkiintoinen ja perin juurin ranskalainen kurkistus yhteiskunnan maton alle lakaistuihin ongelmiin, sillä nuorten ja erityisesti nuorten naisten asunnottomuus kasvaa Ranskassa koko ajan.

Lou on 13-vuotias, tavallista fiksumpi tyttö, joka kerää sanoja mutta jolla ei ole ketään, kenelle kertoa niitä eteenpäin.

Luokkatoveriensa vieroksuma lapsinero tunteekin itsensä sisäisesti epävarmaksi ja hylätyksi, kunnes päättää tehdä kouluesitelmänsä Pariisin asunnottomista ja koditon No päästää tytön taikapiiriinsä.

Itse asiassa No ja minä kertoo laajemminkin vanhempiensa hylkäämästä nuorten sukupolvesta. Loun äiti käpertyy omaan masennukseensa, No on kasvanut isovanhempiensa luona ja karismaattinen Lucas asuu käytännössä yksin hajonneen perheen kaupunkiasuntoa. Kirja saa pikkuprinssimäisiä sävyjä, kun toisensa kesyttäneet nuoret alkavat huolehtia uusista ystävistään.

Suurin hätä on kuitenkin No-tytöllä.

De Vigan kehottaa ihan aiheellisesti katsomaan kiiltokuvakaupunkinsa siltojen alle ja metrotunneleihin, näkemään köyhimpien ihmisten todellisen ahdingon ja jokaöisen asuntolapaikkojen metsästyksen.

No ja minä on myös kirja lapsenuskon karisemisesta. Sairastunut mieli ei parane kuin katkennut jalka, ja pienelle tytölle aukenee juonen edetessä elämän epäreiluus, arvaamattomuus ja merkityksettömyyskin. Kannattaako edes uneksia, että voi muuttaa maailmaa, kun maailma on paljon voimakkaampi? Tässä mielessä No ja minä ei ole lainkaan lasten kirja, mutta ehkä juuri siksi lapsenmielisten pitäisi se lukea.

MARI VIERTOLA

TSTV - Uusimmat