Kirjat

Tulitikkuleikkejä Järvelän malliin

Kirjat | Turun Sanomat 13.3.2012 02:31 |

• Jari Järvelä: Château Inkeroinen. Tammi 2012. 221 s.

Miehen ei tarvitse olla munaton ja halju, vaan ennemminkin särmikäs ja kanttinen, tiivistää nuori Siiri viimeisessä Château Inkeroisen novellissa. Tällaisia äkkivääriä ihmisenkuvia Jari Järvelä marssittaakin esiin melkoisen määrän. Tulella leikitään yhdeksän kertomuksen verran, ja välillä aivan konkreettisesti.

Järvelän tavaramerkki on arvaamaton ja outo kertoja, joka vetää puoleensa kuin valo yöperhosia ja vie mukanaan vaaralliseen peliin – ainakin minua. Hymyilevä kassaneiti tekee asiakkaiden välissä merkintöjä, miten ja millaisen kirkon haluaisi polttaa, ja kansainvälisessä hiivakonferenssissa ehtii miettiä kaikenlaista Valamon luostarin munkkimeiningistä keraamikkopariskuntien avioeroihin.

Château Inkeroisen kertomukset tuovat esiin jokaisessa ihmisessä pesivän outouden. Ei ihme, että sukulaissieluja löytyy pitkin maailmaa. Tosin aina tarinoiden kertoja ei ole se kummallisin tai itsetuhoisin henkilö, mutta parhaimmissa kyllä.

Kysymys unelmista

Oikeastaan Château Inkeroisessa on kysymys unelmista, vaikka tuloksena on useimmiten tragikoominen painajainen. Joku näkyvä jälki pitäisi ihmisistä tuleville sukupolville jäädä, kuva palelevasta keijukaisesta abirekan lavalla ei tunnu riittävältä. Elämän tarkoitusta lähdetään yleensä hakemaan kaukaa, ja siksi lähes kaikissa tarinoissa matkustetaan: käydään Lissabonissa, Firenzessä, eksoottisella paratiisisaarella tai laittomasti Venäjän aluevesillä. Periltä onkin sitten turha odottaa onnea löytyväksi.

Suomalaista negatiivisuutta ei etelän lämpö notkista, ja parisuhteestakin annetaan lohduton kuva. Enkelipallot-novelli lisää pitkään liittoon sopivasti poltergeist-sävyjä, ja tuoreempia rakkauksia koetellaan kekseliään väkivaltaisilla tavoilla. Miehet ja naiset on vain rakennettu eri materiaaleista, eikä arki koskaan vastaa unelmia.

Nautintojen matkassa

Järvelä osaa muutenkin puhua väkivallasta eräänlaisella rakkaudella, joka ilmenee kiinnostavina tapahtumasarjoina ja kerronnan tasolla jopa kauniina vertauksina: esimerkiksi palava Porvoon tuomiokirkko tietokoneen taustakuvana piristää kuin appelsiini, jos haaveilee tuhopolttajan urasta.

Väkivaltanautintojen lisäksi Château Inkeroisen novelleissa on tarjolla runsaasti ruokia ja juomia, kuten kokoelman nimikin jo vihjaa. Makunautinnoilla on usein tärkeä kerrontaa värittävä roolinsa, vaikka pääosaa ne eivät mitenkään onnistu nappaamaan kirjan mielenkiintoisilta henkilöhahmoilta ja heidän uskomattomilta kohtaloiltaan.

MARI VIERTOLA