• Jermu Koskinen: Niin kauas kuin vyötä riittää. Helsinki-kirjat 2011. 53 s.

Proosaruno tekee kokoelmanlaajuiseksi venytettyä paluuta turkulaisen Jermu Koskisen (s. 1976) esikoisteoksessa.

Viime vuosikymmenellä suosionsa kotimaisella huipulla esimerkiksi Markku Paasosen, Saila Susiluodon ja Silja Järventaustan teosten myötä tuuletellut runotyyli maistuukin muutaman vuoden tauon jälkeen raikkaalta. Koskinen onnistuu esikoisellaan osoittamaan, ettei säemuodon sijaan yhteen pötköön ladottu runo ole vielä näyttänyt kaikkia temppujaan.

Niin kauas kuin vyötä riittää iskee kuuman ja likaisen terän kulttuurisen runsaudensarven alati absurdina paisuvaan pötsiin. Teoksen todellisuus ei silti ole esimerkiksi naivistisen kulutuskriittinen, vaan yksinkertaisesti täyteen puhuttu.

Kokoelma käynnistyy ehkä juuri tavarapaljoudestaan johtuen merkillisen tahmeasti. Koskisen kirjoitustyyliin tottuminen vie aikaa, eikä yksittäiseen ilmaisuun tai edes ilmaisujen välisiin suhteisiin tarrautumalla pääse tässä teoksessa vielä puusta pitkälle.

Ristiriitainen tekstinkaatopaikka

Proosarunossa merkitykset tuppaavat toki rakentumaan hieman säemuotoista ladontaa verkkaisemmalla tempolla. Koskisen lyriikka kuitenkin kääntyilee ja vääntyilee lukijansa hyppysissä siinä määrin vikkelästi, että otteen saaminen tekstistä on hetkittäin suorastaan ärsyttävän hankalaa:

”Saippuakuplat miettivät liikeratojaan, suolapatsaita paljastetaan juhlallisin menoin, sadastuhannes potilas saa apteekin lahjakortin sisätautiosastolla. Vatsastapuhujan rakkaus ei saa vastakaikua, rautatieasemalla pohditaan ikuisen paluun teemaa, harjoitellaan oikeaa ääntämistä ja revitään lippuja.”

Sisältöyksiköt vilisevät teoksessa usein irrallisina listauksina, vailla selkeää kytköstä toisiinsa. Tästä huolimatta tekstit järjestyvät kuin ihmeen kaupalla eheiksi ja itsenäisiksi kokonaisuuksiksi.

Vaikutelma on viehättävän ristiriitainen: kehykset pitävät runon kiltisti kasassa, mutta puheen ydin repsottaa silti itsepäisesti levällään. Reunoiltaan siistiksi kammatun tekstinkaatopaikan hallittu sekasotku ohjaakin lukijaa keskittymään yksityiskohtien sijasta rakenteellisesti laajempiin elementteihin.

Osaton ja ulkopuolinen

Sisällöllinen hajaannus on kokoelmassa tietysti tarkoituksenmukaista. Ilmaisusta välittyvä irrallisuuden ja epäsymmetrian tuntu saa kaikupohjaa osattomuutta ja ulkopuolisuutta sivuavan tematiikan puitteissa. Ärsykkeiden vyöryssä yksilön kokemus etääntyy tunnistamattoman rajoille.

Syrjäytymisen ja väärien valintojen pelon käsittelijänä teos onnistuu erinomaisesti: ”Puissa on vielä laulavia lintuja, ne yrittävät muistaa nimesi, sinulle kerrotaan että muuttoautot on toistuvasti ajettu vääriin kaupunkeihin, väärille hautausmaille, (---) linnut antavat odottaa itseään, näyttelevät kuollutta, leikkivät kuolemalla välittämättä käsikirjoituksesta, avoimeksi jätetyistä lopuista.”

Kovin monimuotoisesti Koskinen ei valitsemaansa tyylilajia tule hyödyntäneeksi. Ilmaisu on kyllä perusteltua ja pakettikin kompakti, mutta lievä lukukokemukseen kytkeytyvä tasapaksuus tekstejä jää silti vaivaamaan.

Vaikka ylimääräinen ilmakerros proosarunorivien välissä olisi epäilemättä tehnyt kokoelmalle hyvää, on miinusviiva lyhyenläntä. ”Omaääninen” ja ”hallittu” kun ovat ne kaksi kulunutta ilmaisua, jotka Koskisen esikoisesta jäävät päällimmäisinä mieleen.