Kirjat

Mies joka löi Rooman armeijan

Kirjat | Turun Sanomat 31.8.2011 02:33 |

• Jukka M. Heikkilä: Karthago. Karisto 2011. 408 s.

Karthago on sana, joka tuo monille mieleen koulun historiankurssin ja senaattori Caton, joka päätti kaikki puheensa toteamukseen: ”Muuten, olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava.” Tämä liittyy Rooman raakaan valtapolitiikkaan taistelussa läntisen Välimeren herruudesta. Vuosina 264–146 eKr käytiin kolme ns. puunilaissotaa, joissa alueen kaksi mahtavinta valtiota, Rooma ja nykyisen Tunisin lähellä sijainnut Karthago ottivat mittaa toisistaan. Rooma voitti kaikki sodat ja kolmannen päätteeksi Karthago hävitettiin täydellisesti. Koulukurssista on myös jäänyt mieleen, että Karthagon paikalle siroteltiin suolaa – mikä ei nykytutkimuksen mukaan pidä paikkaansa.

Historiallisten romaanien perinnettä ansiokkaasti jatkavan Jukka M. Heikkilän romaani Karthago sijoittuu tälle näyttämölle, tarkemmin sanottuna ensimmäisen puunilaissodan aikaan. Päähenkilönä on spartalaissyntyinen palkkasoturi Ksanthippos, joka on historiallinen henkilö ja josta tiedetään varsin paljon, ei kuitenkaan hänen viime vaiheitaan. Heikkilä on tapahtumien osalta seurannut pitkälle todellista historiaa.

Maineikas Ksanthippos

Ksanthippoksen maine on suuri, mutta hän alkaa olla jo hieman ikääntynyt ammattiinsa ja tarvitsee pian uuden pestin. Sellaisen hän saa tuhon partaalla olevasta Karthagosta, jolla on tappion uhatessa peräti kolme riitelevää sotapäällikköä. Suoranaista komentajan pestiä Ksanthippos ei maineestaan huolimatta saa vaan ainoastaan neuvonantajan tehtävän. Sotapäälliköillä on viimeinen sana. Myöhemmin, tilanteen ollessa kriittinen, Ksanthippos saa absoluuttisen vallan yhdeksi päiväksi.

Karthagon kauppatasavalta näyttäytyy riitojen ja juonien pesäpaikkana. Se on myös ruma kaupunki kreikkalaisten mielestä. Kaikki on suurta ja loistokasta, mutta jollain tavoin mautonta. Sopivana hahmona tähän näyttämöön liittyy ylimysnainen Malthake, joka himoitsee Ksanthipposta mutta omilla ehdoillaan. Kreikkalainen on menettää henkensä naisen kynsissä. Malthaken palvelijattarena on kreikkalainen Proton, joka on joutunut asemaansa isänsä velkojen panttina. Ksanthippoksen aseenkantaja Moskhion on hulluna naiseen. Isännän ja palvelijan roolit vaihtuvat yllättävästi kirjan lopussa.

Roomalaisen Reguluksen armeija lähestyy. Ksanthippos harjoituttaa Karthagon armeijaa säälimättömästi, laatii suunnitelmia ja harhautussuunnitelmia. Tasaisen maan taktiikka, sata elefanttia taitavine ratsastajineen sekä ylivoimainen ratsuväki tuovat voiton karthagolaisille, ja aikaisemmin voitosta voittoon ratsastanut Regulus tuodaan häpeäsaatossa kaupunkiin. Tämä on tosin vain väliaikainen takaisku Roomalle, joka lopulta voitti sodan.

Välttämätön voitto

Voitto on tarpeen Ksanthippokselle. Tappio olisi merkinnyt ristiinnaulitsemista, minkä ”palkkion” karthagolaiset olivat perinteisesti varanneet epäonnistuneille johtajilleen. Roomalaiset omaksuivat tämän teloitustavan juuri karthagolaisilta. Ristinpuun asemesta Ksanthippos saa palkkionsa, valtavan määrän kultaa, josta karthagolaiset tosin sopimuksen vastaisesti tinkivät. Hän haluaa lähteä pikaisesti Karthagosta, mutta se ei olekaan niin yksinkertaista.

On oikeastaan hieman tylsää verrata Heikkilän teosta Waltarin historiallisiin romaaneihin. Vastaavuuksia on helppo löytää. Päähenkilö on Waltarin kirjoista tuttu hieman melankolinen hahmo, joka kulkee tyynenä kohtaloonsa. Hän ei usko jumaliin vaan tukeutuu Epikuroksen filosofiaan, sikäli kuin sitä nyt tuntee. Ksanthippoksella on myös rinnallaan samanlainen palvelija, aseenkantaja Moskhion, kuin Waltarin päähenkilöillä. Suhde naisiin on myös samankaltainen, toisaalta kyynisen vähättelevä, toisaalta herkkä rakkaudelle.

Heikkilän teos on jännittävä ja hyvin kirjoitettu. Faktojen pitävyyttä tuskin tarvitsee epäillä. Kirjan lukee, vain hieman liioitellen, yhdeltä istumalta.

JARI LYBECK

TSTV - uusimmat