Kirjat

Jari Tervon panos 1918-keskusteluun

Kuulutetun kuoleman kronikka

Kirjat | Turun Sanomat 31.8.2008 02:31 |

•  Jari Tervo: Troikka. WSOY 2008. 409 s.

”Sen mahtilahtarin, sen Mannerheimin mä vielä kolaan.” Tällä sitaatilla alkaa Jari Tervon uusin romaani. Ja kun teoksen kantta koristaa vielä Marskin kuva, tyhmempikin tajuaa, että Mannerheimista romaanissa kerrotaan. Tosin oikeammin sanottuna kansalaissodasta ja sen jälkimainingeista.

Vuoden 1918 tapahtumat ovat viime aikoina olleet kiitettävästi esillä mediassa ja innoittaneet myös taiteentekijöitä. Aloittihan eduskuntakin syksynsä katsomalla Lauri Törhösen elokuvan Raja 1918, ja vastikään sai ensi-iltansa Aku Louhimiehen ohjaama, Leena Landerin romaaniin pohjautuva Käsky.

Myös viime kevään Mannerheim-keskustelun kirvoittanut Katariina Lillqvistin animaatioelokuva Uralin perhonen liittyi kansalaissodan aiheisiin. Tätä 1918-buumia olisi odottanut vasta kymmenen vuoden päästä, mutta ehkä on hyvä käydä kipeää keskustelua nyt, kun kansalaissotaa kokeneita on vielä elossa.

Jari Tervo on 2000-luvulla innostunut tulkitsemaan Suomen historiaa - näköjään kaksivuotisprojekteina. Myyrä (2004) pureutui Kekkosen aikaan ja tuuletti lempeästi Kekkos-myyttiäkin, Ohranan (2006) keskiössä olivat Helsingin suurpommitukset 1944 sekä yhden vähälle huomiolle jääneen henkilön osuus niissä.

Mannerheimin murhaajat

Myös Tervon uusin romaani Troikka kutoutuu samanlaisen, vähän tunnetun yksityiskohdan ympärille. Arkistoja penkoessaan kirjailija näyttää törmänneen mielenkiintoiseen tietoon, josta hän kertoo teoksen jälkisanoissa. Pääsiäisenä 1920 Tampereella vietettiin punaisen Tampereen kukistumisen kaksivuotisjuhlia, ja juhlapuhujana esiintyi itse kenraali Mannerheim. Tuolloin joukko suomalaisia punakaartilaisia yritti murhata kenraalin, mutta arvatenkin epäonnistui, joutui kiinni ja tuomittiin vankilaan.

Näennäisesti Troikka pohjaa suurelta osin yhden joukkion jäsenen, punakomentaja Eljas Rossin - oikealta nimeltään ilmeisesti Alexander Suokas - muistelmiin, joita hän kirjoittaa Kakolassa tuomiota kärsiessään. Muistelmat lienevät fiktiota, sillä ainakaan minun silmiini sellaisia ei sattunut kirjan melko laveasta lähdeluettelosta. Vanha ja hyväksi koettu keino kuitenkin luomaan teokseen autenttisuuden tuntua.

Teoksen alkupuolisko keskittyy kuvaamaan lähinnä kolmen punakaartilaisen vaiheita, ensin Tampereen kukistumisen kuohuissa ja sittemmin Venäjällä, jonne joukkio pakenee auttamaan tovereita valkoisten vastarintapesäkkeiden ”puhdistuksissa”. Kerronnallisesti tämä osuus on impressionistista, hieman sekavaakin, joskin tyylilajin tarkoitus lieneekin kuvastaa päähenkilöiden sekavia tunnelmia. Tervo kuvaa rankimpiakin julmuuksia lyhytvirkkeisesti ja toteavasti, väkivaltaan turtuneiden henkilöidensä silmin.

Paratiisi maan päälle?

Romaanin jälkipuolisko tukeutuu toisenlaisiin tyyliratkaisuihin ja toimii minusta selvästi onnistuneemmin. Kerronta on jonkin verran perinteisempää, henkilöt inhimillisempiä, ja nyt päästään tutustumaan paitsi valkoiseen osapuoleen ennen muuta Mannerheimin sielunmaisemaan hänen tajunnanvirtansa kautta. Tervo lietsoo jännitystä lähestyvästä attentaatista vaihtelemalla taitavasti näkökulmia - Mannerheimiakin on näet varoitettu…

Kirjailija ei erityisemmin pyri horjuttamaan Mannerheim-myyttiä, vaan piirtää pikemminkin ymmärtävän muotokuvan aristokraatista, joka on ironisen itsetietoinen myyttisestä asemastaan ja tehtävästään.

Myyttinsä vankinakin Tervon Mannerheim on selvästi vankempi vakaumuksessaan kuin vastapuolen epäilysten kalvamat punakaartilaiset, jotka eivät tunnu aina vakuuttuneilta maailmanhistoriallisesta roolistaan.

Tervohan ei ole mikään erityinen melodramaatikko, joten Troikkakin pyrkii vetoamaan enemmän lukijan älyyn kuin tunteeseen. Lisäksi kirjailijalle tyypilliset kielelliset nokkeluudet keventävät tälläkin kertaa aihepiirin raskautta.

Romaanin loppuluku, jossa Eljas Rossi valmistautuu lähtemään vapauteen Kakolasta Turun kaduille, on kuitenkin varsin tunteellinen. Hän on lukenut Turun Sanomista Leninin kuolemasta eikä suuremmin asiaa sure. Pikemminkin katuu syvästi surmatekojaan ja sotaretkeään. Viimeistään tässä Tervo saarnaa sankarinsa suulla vakuuttavasti rauhan ja väkivallattomuuden puolesta. ”Helvetti siitä syntyy, kun ihminen rupeaa rakentamaan paratiisia maan päälle.”

VEIJO HIETALA

TSTV - Uusimmat