Lauantai 10.12.2016Jutta

Meta Experience

Paavo Westerberg tekee Kansallisteatterin Mahdollisissa maailmoissa teatterille samaa kuin
Slush suomalaiselle talouselämälle: ohjaaja-käsikirjoittaja flirttailee estoitta taiteen, viihteen ja kaupallisuuden kanssa. Lopputulos on koukuttava, näyttävä ja kaikkia aisteja stimuloiva
”teatteriexperience”, joka olisi vielä parempi vähän lyhyempänä.

Elokuva kohtaa teatterin poikkeuksellisen näyttävällä tavalla Paavo Westerbergin kirjoittamassa ja ohjaamassa Mahdollisissa maailmoissa Kansallisteatterissa. Kuvassa Marja Salo, Eero Aho, Pia Andersson ja Esko Salminen. Videokuvaajat Matti Helariutta ja Anne Kivimäki.
Elokuva kohtaa teatterin poikkeuksellisen näyttävällä tavalla Paavo Westerbergin kirjoittamassa ja ohjaamassa Mahdollisissa maailmoissa Kansallisteatterissa. Kuvassa Marja Salo, Eero Aho, Pia Andersson ja Esko Salminen. Videokuvaajat Matti Helariutta ja Anne Kivimäki.

TEATTERI

Paavo Westerberg:
Mahdolliset maailmat.

Käsikirjoitus ja ohjaus:

Paavo Westerberg, lavastus Markus Tsokkinen, puvustus

Pirjo Valinen, valosuunnittelu

Pietu Pietiäinen, musiikki ja ääni-

suunnittelu Sanna Salmenkallio,

videosuunnittelu Timo Teräväinen.

Kantaesitys 17.2. Kansallisteatterin

suurella näyttämöllä.

Paavo Westerberg ja lavastaja Markus Tsokkinen maalaavat jälleen rohkeasti. Edellinen visuaalinen elämys kansallisteatterissa oli parivaljakon Vanja-eno, mutta nyt he ammentavat elokuvallisuudesta. Useilla kameroilla tehtävät ajot heijastetaan jättiscreeneille, Sanna Salmenkallion säveltämä musiikki soitetaan yläaitiosta harpulla, hydrauliikka ja näyttämömiehet siirtelevät ja pyörittävät ihmisiä ja asioita edestakaisin, rekvisiittana on auto, lainauksia muiden näytelmien lavastuksista, metroasema ja pienoismalleja taloista ja Kansallisteatterin näyttämöstä.

Sen lisäksi esityksessä on joukko huippunäyttelijöitä. Eikä tässäkään ole tyydytty vain pariin karismaattiseen valintaan, vaan Esko Salmisen lisäksi pääroolissa on testosteronia uhkuva Eero Aho, sivurooleissa mm. ehtymättömän valloittavat Antti Pääkkönen ja Jukka-Pekka Palo ja supertaitava Marja Salo 12-vuotiaan Antti-pojan roolissa. Pia Andersson ja Saara Kotkaniemi hehkuvat kokeneempien kollegoidensa Kristiina Haltun ja Pirjo Luoma-Ahon ohella.

Yllätys, yllätys: tarinassa on myös tolkuton määrä metatasoja. Ensinnäkin teatteriskeneä viime ajat villinnyt omasta navasta ammentaminen: Westerberg käyttää omaa henkilöhistoriaansa materiaalina, jonka kautta peilaa päähenkilön kipupisteitä. 45-vuotias Antti on käsikirjoittaja ja ohjaaja, joka ampaisi teatteriin lapsitähtenä (muistatte ehkä Susikoira Roin?) ja pohtii nyt keski-ikäisenä, ihmissuhdekriisien keskellä valintojaan.

Westerberg käyttää tirkistelyelementtiä taitavasti: monelle näytelmän henkilöhahmolle on helppo löytää reaalimaailmasta vastine, mutta toisaalta Westerberg luultavasti vain pelehtii ajatuksella ”paljastuksista”. ”Ei ketään kiinnosta sun satuilut. Niitä kiinnostaa vaan, jos sä satuilet jostain mitä on oikeasti tapahtunut”, sanoo päähenkilön tytär Anna isälleen. Sopivasti faktaa ja fiktiota – hyvä resepti kaikkeen.

Vielä niistä metatasoista. Sisäisen vastapainona syleillään maailmankaikkeutta pastissilla Brechtin näytelmästä Galilein elämä, josta päähenkilön lapsitähtiura saa alkunsa. Kyseisessä näytelmässä kovasti Lasse Pöystiä muistuttava hahmo opastaa nuorta Anttia varomaan, ettei avaa itseään koskaan julkisuuden käyttöön. Se on nyt kuitenkin tämän ajan henki, tuntuu Westerberg huutelevan menneisyyteen.

Nykyhetken teemoja ovat keski-iän kriisi ja omia valintojen oikeellisuus aikakone-teemalla. Jos nyt saisin valita, mitä olisin valinnut toisin?

Satu ja tosi – teatteri ja ei-teatteri ovat näytelmän kovinta ydintä. Mahdollisissa maailmoissa tehdään kolmea näytelmää (Kuolontanssia, Galilein elämää ja Annallakin on oma isäsuhdetta pohtiva menestyksensä) ja näiden lisäksi kutitellaan myös Brechtin ajatusta yleisön ja katsomon välisen ns. ”neljännen seinän” kaatamisesta.

Westerberg tekee siis syvällä kaiken kuorrutuksen keskellä tiliä taiteen kanssa ja ainakin tuntuu päätyvän vastaamaan thalian kutsuun – kaikkine sen mukanaan tuomine huolineen ja tuskineen. Esityksen viihdyttävyys kuitenkin kärsii loppuosan pitkittymisestä. Sovitusta isyyden, ajallisuuden ja taiteen kutsun välillä haetaan turhan verkkaiseen tahtiin.

Ilona Kangas

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.